Miten aina suomenkielisen bändin levy tuo mieleen muita suomenkielisiä yhtyeitä? Kas siinä enigma, mutta kyllä vaan Wasarankin kohdalla mielleyhtymä syntyi heti ensi tahtien aikana, sillä sen verran "kotiteollinen" riffi "Pohjaton on" -biisin aukaisi. Skeptisyys kuitenkin karisi jo seuraavien minuuttien aikana, sillä Wasaran pajassa taotaan mielenkiintoista ja suht omaperäistä melodista metallia.
Hieman naiivisti nimetty "Kaiken kauniin loppu" on sekoitus seesteisempää tunnelmointia ja tuhtia turpaanvetoa. Osa kappaleista räimii kuuntelijaa korvakäytäviin yksinkertaisten mutta raskaiden riffien voimin ja osa taas lähestyy jopa dark metal –termillä kutsuttavaa musiikkia. Wasaran ansioksi täytyy mainita tuo edellä mainittu melodisuus, joka nostaa usean kasvottomamman biisin pisteitä. Tosin joskus mennään pahasti metsään kuten biisissä "Hullu spitaalinen", joka on junttimaisuudessaan lähes hellyttävä. Itselleni kolahtikin paremmin nuo tummasävyisemmät vetäisyt kuten vanhan Primordialin ja Moonspellin mieleen tuonut "Osa minua" (joka olisi voinut olla pidempikin) sekä akustisvoittoinen "Kutsu pimeään" (jonka loppuun oli turhaan lisätty asiaankuulumatonta räimettä). Kuten näistä sivuhuomautuksista käy ilmi, Wasarassa on potentiaalia, mutta linjauksia tyylisuuntien välillä pitäisi tehdä vahvemmin, nyt pakka tuntuu silloin tällöin keskeneräiseltä.
Muilta osin "Kaiken kauniin loppu" on tuhtia kuunneltavaa. Riffimyrskystä pidetään huolta kolmen kitaristin voimin ja laulaja Antti Åströmin äänessä on vahvaa raivoa, vaikkakin joskus homma menee liian yrittämisen puolelle. Samaa joutuu sanomaan myös rumpali Micce Nevanlahden rumpaloinnista, joka nopeammissa kohdissa hieman tökkii. Mutta kyllä toisaalta tuollainen raaka hiomattomuus sopii Wasaran luonteeseen. Pikkuvikoja.
"Kaiken kauniin loppu" on omalta osaltaan osoitus siitä, että tyly moukarointi ja tahdikkaampi soitanta ovat sovitettavissa yhteen suomenkielisessä kontekstissa, vaikka tällä kertaa täysin tässä ei onnistutakaan. Mutta ehkä seuraavalla levyllä Wasaraa jo voi luonnehtia ilman sivuhuomautuksia metalliseksi CMX:ksi…?
7½
Debyyttilevynsä julkaissut Lohjalainen Wasara soittaa omien sanojensa mukaan ’melodista mutta raskasta rockmetallia’, laulukielen ollessa Suomi. Viisimiehinen bändi soittaa vieläpä kolmen kitaran voimin, joten äänivalleissa kyllä löytyy. Tiedän että tämä kaikki ei välttämättä kuulosta hyvälle, sillä puhuttaessa tästä genrestä tällaisella kokoonpanolla leijuu taustalla aina Timo Rautiaisen ryhmän haamu. Wasara onnistuu kuitenkin välttämään miltei kaikki karikot, ja kuulostamaan vain ja ainoastaan omalta itseltään. Jos tässä pitäisi osoittaa se eniten vaikutteita antanut suunta, kääntäisin osoittavan sormen Rautiaisen sijasta varhaisen CMX:n puoleen.
Esikoinen alkaa hieman harhaanjohtavasti Type O Negative -tyyppisellä konesurina introlla. Ensimmäinen kappale Pohjaton on antaa kuitenkin nopeasti oikean suunnan tulevalle kolmelle vartille. Särökitarariffiin perustuva kappale karkailee silloin tällöin rauhallisesta kehyksestään, pysyen kuitenkin jatkuvasti hyvin lieassa. Vokalisointityyli vaihtelee voimakkaasti aina puhtaasta laulusta korinaan ja murinaan. Toisena kuultava singlebiisi Kivisade muistuttaa ehkä eniten suomimetallin suuria nimiä, kappale on puolinopea ja aivan rikollisen tarttuva. En ihmettelisi vaikka tällä irtoaisi radiosoittoakin, sillä hittipotentiaali on aivan ilmeinen.
Alkuun hieman yksitoikkoiselta kuulostava Kaiken kauniin loppu osoittautuu muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvinkin monipuoliseksi levyksi. Runttausosastoa löytyy siinä missä hieman seesteisempääkin menoa, kuitenkin niin että levy on onnistunut kokonaisuus. Punainen lanka ei oikeastaan katoa kuin Osa minua –kappaleessa, jonka olemassaololle en ole onnistunut vieläkään löytämään syytä. Huippukohdiksi voisi nimetä em. Kivisateen lisäksi, levyn jälkipuoliskolla olevan kappalekolmikon Kutsu pimeään – Sinulle – Hullu spitaalinen. Tämä kolmikko on myös oiva näyte materiaalin monipuolisuudesta sekä yhteensopivuudesta. Kun kolmikon ensimmäinen biisi on alkuun hyvinkin rauhallinen herkistely synkkääkin synkemmästä aiheesta, on seuraava kappale puolestaan monta astetta rankempi rutistus rakkauden kyvystä satuttaa. Trion viimeinen raita onkin sitten jo aivan täyttä HC-paahtoa, kuten nimestäkin voi jo päätellä.
Wasara on onnistunut pyöräyttämään vahvan debyytin, joka antaa lupauksia vieläkin paremmasta. Tiukka panostus omaan linjaan, ja ehkä vielä aavistuksen rohkeammat ratkaisut sovituksissa, ja sen pitäisi olla siinä – ja jo nyt ryhmä kepittää suurimman osan genrensä bändeistä. Livenä bändi toimii mielestäni vielä astetta paremmin kuin levyllä, joten jos ryhmä on keikalla jossain lähettyvillä niin menkäähän ihmeessä katsomaan.
Tämä lettu keräsi pölyä arvostelijan hyllyssä liian kauan. Kesällä julkaistu Kaiken kauniin loppu on todella ehtaa metallityötä, joka ansaitsee kumarruksen ja rennot aplodit. Lohjalaisyhtyeellä on selvästi taito käsitellä työkalujaan.
Aiemmin olen kritisoinut uransa nuppuvaiheessa retostelevia metalliyhtyeitä, jotka menevät siitä, missä piikkilanka on matalin. Wasara ei sorru alilyönteihin, vaan suorittaa musiikkia vihaa säästämättä ja raudasta tinkimättä. Vaikka vertailukohtia muihin suomalaisiin (ja nimenomaan suomenkielisiin) bändeihin löytyy, on niitä turha tässä vaiheessa kaivella. Sen verran omankuuloisensa on tämä lyömäväline.
Meat Factoryssä äänitetyn levyn soundit ovat harvinaisen kohdallaan ja tasapainoisia. Päällimmäisenä mieleen jäävät juuri tyylikkäät, mutta sopivan säästeliäästi käytetyt koneet, muhkeat kitaravallit ja Antti Åströmin todella laajan skaalan laulu. Åström vetelee vaivattoman kuuloisesti baritonista sellomaisen tasaisiin ylä-ääniin ja rähinästä huohottavaan kuiskaukseen. Ei kiusaannuttavia kiekaisuja, joita joiltakin nuorehkoilta laulajilta voi odottaa, vaan tummaa tulkintaa.
Levyn äänimaailma on kaikkiaan taloudellinen ja siisti, mutta silti vakuuttava. Biisejä ei ole tupattu täyteen, vaan mukana tuntuu olevan vain kaikki tarvittava. Toki konesaundejakin löytyy, mutta niitä on käytetty kevyellä kädellä. Okei, Kivisateen ukkos- ja sade-efekti on vanha idea, mutta toimii minimalistisuudessaan.
Levy alkaa mystisellä introlla, jonka jälkeen Pohjaton on todistaa yhtyeen kyvyt raivokkaaseen riffittelyyn. Toki paikoittain kitarakuviot kulkevat erään italialais-viemäriverkostoyhtyeen linjoilla, ja sanatkin ovat maanläheisesti samaa linjaa taivaankantajineen, mutta silti Wasara onnistuu kuulostamaan vain itseltään.
Kolmantena roikaava Kivisade edustaa levyn tasaisinta poljentoa, mutta Pahavirsi repäiseekin sitten päät auki kerralla. Åström vetelee äänijänteitään ääriasentoihin tylysti ja tyylikkäästi. Taito se on sekin, saada sana "pahavirsi" kuulostamaan "poliisilta".
Lyriikat ovat tuttua suomalaista metallisanastoa. Raikkaitakin kielikuvia löytyy, ja Åströmissä on ainesta pitkän linjan lyyrikoksi. Välillä kouraistaan korniudenkin puolelta Yö-meiningillä, kuten Sinulle-biisissä: mutta osaa rakkauskin satuttaa, ei ole helppoa rakastaa.
Melodiat ovat lähes läpi koko levyn sopivan koukkuisia ja vaihtelevia, ja kitaristien (Åström, Spanky Tikkanen ja Tuomo Tolonen) taidot pääsevät oikeuksiinsa usein. Kappaleet vaihtelevat nopeista rykäyksistä – kuten hillitön Hullu spitaalinen – hitaisiin tunnelmointeihin. Varsinkin Kutsu pimeään on kaunis tunnelmapala tyylikkään kitaroinnin ja Juuso Kuntun pianonsoiton ansiosta. Mustimpaani vajoaa jopa hitaisiin, mutta jyhkeisiin slaavilaistunnelmiin.
Tästä on hyvä jatkaa.
WASARA is a very strange Finnish band. They play some kind of Metal with a not very easy definition. The promotional sheet says this is Heavy Metal, but I don’t agree with it at all. This is groovy Metal with heavy and slow rhythms, some melodies, lots of acoustic parts and a very dark and grim feeling almost all the time. It’s not easy to compare them, specially because they are very varied and every song sounds different to the others. Even the vocals are quite varied, they sing mainly with clean vocals but sometimes they change and sing in a more aggressive way. Some songs sound more melodic, like SENTENCED but heavier and darker, but others sound quite groovy and metallic, reminding me of stuff like late IN EXTREMO but without the Folk influences. In other songs you could find similitudes with BLACK SABBATH, ENTOMBED… Anyway, do not follow too much these indications as these guys play a very own music and I think it’s not good to compare such an original band. All songs are sang in Finnish, so I can’t understand anything. Anyway, their music is quite gloomy and melancholic, so I suppose lyrics will be about this kind of stuff. Be sure to check them out if you want to hear something dark, heavy, melodic and innovative. Maybe they are difficult to understand at the beginning, but if you listen them longer you will realise that they are a grateful surprise. It’s not easy to find such varied and original bands out there.
Lohjalainen Wasara on selvästi ottanut vaikutteita musiikkiinsa Suomen metalligenren monelta eri osa-alueelta, ja välillä myös sen ulkopuolelta. Muun muassa "kivisade" -biisin laulumelodioista tulee paikoittain mieleen Don Huonot. Joidenkin biisien laulusta tulee taas mieleen CMX.
Wasaran musiikki on siis suomeksi laulettua raskain kitarasoundein varustettua suomimetallia, tyyliin Kotiteollisuus ja Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus. Näihin bändeihin verrattuna Wasara on paikoitellen aggressiivisempi, mutta paikoin myös melodisempi. Ja moni biisi kuulostaa tosiaan myös CMX:ltä, mutta vain raskaimmin soundein toteutettuna. Biisimateriaali ja soundit ovat hyvää tasoa ja levy on muutenkin kaikin puolin kohtalaisen toimiva.
Vaikka tämä ei juuri minun kuppini teetä kuitenkaan olekaan, niin luulisi tällaiselle musiikille olevana jo valmiina vahva kuulijakunta. Onhan suomeksi laulettu metalli ollut erittäin suosittua viime vuodet Suomessa.
7/10
|
in english
