| Keikkoja |
 |
Wasara työstää uutta levyä. Ei keikkoja tiedossa.
|
|
|
| Levyarvostelut |
|
|
|
| Meistä on maa täysi |
|
Lohjan perukoilta Suomen metalliskeneen hivuttautunut Wasara on kirjoittanut jatkoa kohtalaiselle Kaiken kauniin loppu -debyytilleen vuodelta 2003. Meistä on maa täysi ei liikoja sotke jo valmista konseptia, vaan yhdistelee edellisen levyn tavoin Tenhin kaltaista akustista melankoliaa perisuomalaiseen riffijyräykseen. Tuloksena on saatekirjeen termin mukaista ”depressiometallia”.
Levy on kuitenkin hyvistä lähtökohdistaan huolimatta epätasainen. Tulen tuoja johdattelee kuulijan lupaavasti Wasaran tummanharmaaseen maailmaan basisti Ipi Kiiskisen tyylikkään harmonikan säestämänä, mutta seuraavat kappaleet ovat kolmen minuutin pituuksineen enemmänkin keskeneräisiä biisihahmotelmia kuin täysiverisiä valitusveisuja. Levyn edetessä säröt tasaantuvat, mutta lentoon ei Meistä on maa täysi lähde kunnolla oikein missään vaiheessa. Tasainen kitararouhinta ei innosta (tai paremmin: masenna) kuulijaa kunnolla, ja matala kuolomurina latistaa entisestään tunnelmaa.
Kevyemmät tunnelmointiosiot antavat onneksi levylle hieman ilmaa, ja myös Antti Aströmin puhdas laulusuoritus hakkaa miehen perusörinöinnin mennen tullen. Myös muutama yksittäinen biisi kuten nettisinglenäkin julkaistu Manan maille sekä hieman Mokoman balladiosaston mieleen tuova Laskeudu yö ylleni korottaa levyn profiilia. Peruspieksentä Tunteeton on taas aivan väärässä seurassa. Jos vaihtelua levylle on täytynyt etsiä, olisi sen voinut löytää hienovaraisemmin ja tyylikkäämmin. Onneksi levy saa tyylikkään päätöksen Siipesi, elämäsi -kappaleen ja hienovaraisen ja koskettavan piilobiisin muodossa.
Meistä on maa täysi osoittaa tällä yrmyllä viisikolla olevan asenne ja ammattitaito hallussaan ja sounditkin ovat toimivan rouheat kumeaa rumpukolinaa lukuun ottamatta, mutta kiinnostavaksi ja säväyttäväksi kokemukseksi ei tästä levystä ole. Wasara ei saa sovitettua herkkää ja hurmeista puoltansa yhteen niin, että lopputulos olisi enemmän kuin osiensa summa. Nyt levy jää liian hajanaiseksi ja kasvottomaksi.
Wasara julkaisi pari vuotta sitten debyyttilevynsä Kaiken kauniin loppu. Esikoinen vakuutti pienestä raakilemaisuudestaan huolimatta yhtyeen taidoista ja näkemyksestä, antaen samalla lupauksia jostain vieläkin hienommasta. Nyt toisen albumin ilmestyessä on tullut aika lunastaa noita lupauksia, ja siinä uutukainen totta vieköön onnistuu kaikin puolin. Wasara on nostanut suomenkielisen ja murhemielisen metallinsa laatua parilla asteella. Samalla yhtyeen soittoon ja sanottavaan on tullut hyvä määrä lisää omaa näkemystä ja persoonallisuutta. Kun esikoisella vaikutteet paistoivat vielä reilusti lävitse, voi nyt puhua reilusti Wasaran omasta tyylistä – ja se on näinä päivinä melkoinen saavutus, etenkin kun kyseessä on suomenkielinen alakulometalli.
Levyltä löytyy kymmenen varsinaisen biisin lisäksi yksi piiloraita, jonka tarkoitusta en tosin oikein ymmärtänyt. Vaimeasti kitaroilla käynnistyvä aloitusbiisi Tulen tuoja on malliesimerkki Wasaran kappaleesta. Sävellys lähtee hyvin rauhaisasta, miltei Amorphis-tyylisestä sointukulusta, jota kehitetään yhä raskaampaan suuntaan. Kolmesta kitarasta saadaan irti messevä soundi, ja soipa taustalla jopa haikea harmonikka kansallista väriä tuoden. Erityisen hienoa on huomata että vokalisti/kitaristi Antti Åström on kehittynyt laulajana kuluneiden parin vuoden aikana. Herra saakin tätä nykyä puhallettua henkeä niin matalaan murinaan, puhtaan lempeään lauluun, kuin raskaan kulmikkaaseen huutoonkin.
Helmikuussa nettisinglenä julkaistu Manan maille, on yllättäen levyn alkupuoliskon heikoimpia hetkiä. Kappaleesta löytyvät kyllä kaikki Wasaralle ominaiset elementit, mutta se jokin jää yrityksestä puuttumaan. Onkin omalla tavallaan huvittavaa, että sitä ennen soiva Valoni, voimani, sekä sen jälkeen esitettävä nimibiisi ovat vastaavasti pitkäsoiton vahvinta osaa. Ensinmainittu intoutuu loppukiihdytyksessä lähes thrashiksi, kun taas Meistä on maa täysi pystyy vangitsemaan syksyn surumielisyyden aivan omalla tavallaan. Hienolla melodialla ja kaunilla sanoilla varustettu Laskeudu yö ylleni, sekä päätöksenä soiva Siipesi, elämäsi ovat myös mainitsemisen arvoisia raitoja.
Wasara ottaa ison askeleen eteenpäin tällä toisella pitkäsoitollaan. Sävellykset ja sanoitukset ovat kehittyneet rutkasti yhtyeen itsensä näköisiksi. Tuotantopuolella Aaro Seppovaara on onnistunut uuttamaan bändistä esiin olennaisen, ja kun sounditkin pelaavat moitteetta on kasasssa yksi vuoden kovimmista suomimetalli levyistä.
Wasaran lähtökohdat eivät ole kieltämättä mitkään kaikkein vahvimmat, sillä kun lukee tyylin määritelmäksi depressiometalli, huomaa suomenkielen käytön ja yhdistää tämän lyriikoiden todennäköiseen tyyliin, tuskin kukaan voi sanoa välttyvänsä mielikuvilta jälleen yhdestä Trio Niskalaukauksen, Kotiteollisuuden tai vastaavien jäljissä syntyneestä bändistä, jonka matka on kuljettu jo ennen alkamistaan. Vaikka tällaiset ajatukset ovatkin suorastaan väistämättömiä, olisi bändiä kohtaan tietenkin epäreilua lähteä kuuntelemaan albumia puhtaasti kielteisin asentein, mitä en todellakaan teekään. Sen sijaan totean nyt käsissäni olevan Wasaran toisen albumin olevan vuonna 1999 perustetun yhtyeensä toinen varsinainen kokopitkä, joka julkaistiin viime kuun lopulla Roihu Recordsin kautta ja toivon syvästi, että yhtye on ilmaisultaan edes hiukan omaperäinen ja massasta erottuva.
Ennakkoasetelmistaan huolimatta Wasara pääsee yllättämään ainakin aluksi varsin myönteisesti, sillä ihan perus rämistelyyn tai jynkkyilyyn yhtyeen musiikki ei ainakaan perustu, minkä sijaan albumi tuo yllättämän paljon mieleen jonkinlaisen yhdistelmän Tenhistä ja Viikatteen rautalankamaisemmasta puolesta. Tämä reseptihän kuulostaa huikean hyvältä, mutta ikävä kyllä Wasara ei laadullisesti yllä lähellekään kummankaan mainitun tasoa. Albumi toki alkaa erittäin myönteisesti kappaleella Tulen tuoja ja myöhemminkin esimerkiksi Laskeudu yö ylleni, Luovuttajan mietteitä, Manan maille ja varsinkin albumin päättävä Siipesi, elämäsi tarjoilevat varsin mielenkiintoisia tunnelmia, jotka koostuvat usean tyylisestä vokalisoinneista, melodioista, tutunoloisesta riffittelyistä ja supisuomalaisesta harmaudesta. Vaikkeivät nämäkään kappaleet mitään ilmiömäistä jälkeä ole, niin Wasaran todelliseksi kompastuskiveksi muodostuvat useat 3- ja 4-minuuttiset keskeneräiset ja mitäänsanomattomat kappaleet, jotka latistavat kokonaisuutta melkoisesti.
Jos uusimpaan albumiin on luottaminen, niin Wasaralla on kuitenkin hallussaan tietyllä tavalla varsin omaperäinen tyyli ainakin suomalaisella asteikolla, sillä varsinkin tunnelmiltaan saavutetaan kaikessa tummuudessaan persoonallisia piirteitä, joista sietää kiittää musiikin melodisia ja lauluihin pohjautuvia ratkaisuita, joista toki jälkimmäinen herättää myös hieman kummeksuntaa. Tällaisella albumilla kun ei ihan heti olisi uskonut kuulevansa haikeahkon puhtaan laulun lisäksi kohtalaisen matalia murinoita, jotka eivät tyyliin ihan täysin istukaan, mutta asettuvat kuitenkin kohtalaisesti aloilleen, puhtaiden laulujen ollessa kuitenkin selkeästi parempaa luokkaa, vaikkei sanoituksissa mitään erikoista kuultavaa olisikaan. Meistä on maa täysi kärsii myös hieman epäonnistuneista soundeista, joista kitaroiden ja vokalisointien puolesta kaikki toimii ihan mukavasti tunnelmaa luoden, mutta soundien kokonaispanos jää hieman ailahtelevaiseksi ja vajaaksi, varsinkin rumpusoundin karmeuden takia, joten parantamisen varaa löytyy lähes joka tasolta.
Toisella albumillaan Wasara onnistui aiheuttamaan aluksi myönteisiä yllätyksen tunteita, mutta latistui hieman odottamattomista syistä pian tämän kohtalaisen innostuksen jälkeen. Albumin kokonaisuus jää lopultakin keskiverron linjan huonommalle puolelle, mutta yhtyeelle on kuitenkin ehdottomasti jaettava pisteitä useasta onnistuneesta kappaleesta, sekä erityisesti myönteisellä tavalla tavallisimmista linjoista poikkeavasta tunnelmasta. Wasara ei todellakaan kulje kaikissa aineksissaan kaikkein yksinkertaisimpia reittejä ja yhtyeen tyylissä onkin kohtalaisen paljon potentiaalia, vaikka suomessa saattaakin olla tällä hetkellä hieman ylitarjontaa äidinkielellämme lauletun raskaan musiikin piirissä. Meistä on maa täysi ei ole ehkä vielä ihan sitä, mitä tältä tyyliltä toivoa saattaisi, mutta on kuitenkin parempi painaa Wasaran nimi mieleen ja toivoa, että yhtye parantaa ilmaisuaan jatkossa selkeästi.
Kilven, Viikatteen ja Ruoskan rinnalla suomenkielistä työkaluosastoa edustava Wasara on edennyt toiseen pitkäsoittoonsa Meistä on maa täysi. Edellä mainituista bändeistä Wasara muistuttaa eniten Viikatetta toisinaan jopa ylitseampuvan ankeiden ja ahdistavien sanoitustensa vuoksi. Musiikillisista esikuvista bändin soundiin lienee vaikuttanut eniten Amorphis, jonka sekä melodisen että örisevän materiaalin levy tuo vähän väliä mieleen. Vaikutteita on haettu myös deathin parista, eikä väheksyä sovi Blakesta tutun Aaro Seppovaaran panosta levyn hienojen soundien luojana.
Suuri osa levyn biiseistä rakentuu Wasaralle ominaiseen kaavaan, jossa Antti Åströmin rauhallisen maalailevaan ääneen ja tuimaan kitaravalliin nojaavaa säkeistöä seuraa selvästi tiukempi kertsi. Ykkösbiisi Tulen tuojassa peruskaavaan on lisätty ripaus tunnelmallista haitaria ja Amorphis-tyylistä kansallisromanttista fiilistelyä. Otteita hullun päiväkirjasta puolestaan heittää kehiin entistäkin depressiivisempää meininkiä Mana Manan henkeen, jonka piirteitä erottuu myös sävellyksestä. Eniten Kalevala-sävyjä taas kuuluu Manan maille -viisussa, jonka sanoissa on jotain lyyristä. Biisiä piristää kummasti Seppovaaran rouhea kitarasoolo. Bändin rockaavampaa linjaa edustaa puhtaimmin Ihminen, jossa tarkkakorvainen kuuntelija voi kuulla inan verran vanhan Kotiteollisuuden angstia. Levyn yleissävystä eniten poikkeava on nenän murskaksi paukuttavan mättävä Tunteeton, joka kuulostaa yllättävän tervetulleelta piristykseltä. Tämän jälkeen levy alkaa muuttua puuduttavaksi ja itseään toistavaksi lukuun ottamatta viimeiseksi säästettyä pientä lohtua tarjoavaa Siipesi, suojasi -kipaletta.
Synkistelyn jalo, joskaan ei järin omaperäinen, taito on hyvin näiden wasaramiesten hallussa. Toivosta ei näy edes pilkahdusta Wasaran melankolisessa maailmassa, jossa ei tunneta rakkautta sen paremmin kuin lohtuakaan. Bändin parasta osaamista ovat musertavilla riffeillä terästetyt kauniit melodiat sekä hyvin viritetty tunnelma. Kokonaisuus on kuitenkin aavistuksen sekava, joten kolmea täplää enempää ei pysty antamaan, vaikka ajoittain bändi rynniikin tehokkaasti kuin dieselveturi.
Wasara tulee ja takoo päähän niin, ettei kukaan varmasti pompi ilosta tätä levyä kuunnellessaan. Albumi on todella synkkä ja täynnä alakuloista tunnelma - sehän se on perussuomalainen mentaliteetti, aina vituttaa ja kaikki menee päin persettä ja Wasara hoitaakin tummien sävyjen tulkinnan kuuntelijoille oikein hyvin. Ahdistus ei kuitenkaan tartu liikaa, joten tätä on mukava kuunnella jopa muutaman kerran putkeen. Eritoten huonona päivänä tämä musiikki pääse parhaiten esiin luomalla tunnelmaa vitutuksen täyttämään pääkoppaan.
Ehjä kymmenen kappaleen kokonaisuus toimii alusta loppuun saakka erinomaisesti. Aloitusbiisi ”Tulen tuoja” on haikeaa haitarilla höystettyä fiilistelyä. Parhaimmistoa edustavat niin albumin nimikkoraita ”Meistä on maa täysi”, kuin myös ”Laskeudu yö ylleni”. Ihanasti jyrääviä ja melankolisia tuotoksia, joissa on melodisuuttakin mukana, kolahtaa kyllä kuin vasara naamaan! Oikeastaan albumin lievähkö tasapaksuus on ainut miinus levyllä, mutta ei se levyn loistavaa kokonaisuutta juurikaan horjuta. Livenä näin yhtyeen jo monia vuosia sitten, eikä tätä kyllä samaksi bändiksi edes tunnista. Kehitys on ollut huimaa, ja nousu kohti Suomen metallikärkeä on askeleen lähempänä.
4/5
On niitä aamuja, kun herää ja ei voi sanoa muuta kuin ”voi jumalauta”. Ja on niitä päiviä, jolloin aamu seuraa mukana – kaikki vaan onnistuu menemään päin helvettiä. Tällaisia päiviä varten on tehty omaa musiikkia – Wasara edustaa juuri sitä. Masentavaa, tuskaista, ilotonta murinaa ja mättöä, jonka keskeltä löytyy niin surumielisiä säveliä, että melkein itkettää. Ja pelottaa.
Juuri kuunneltuani CMX:n kokoelmaa repeatilla, Wasaran uutukainen on erinomainen jatkumo levysoittimeen. Sanoitukset osuvat jollain kierolla tavalla Yrjänän runollisen tekstityksen kanssa yksiin. Wasara antaa sanomalleen vain hieman rankemman ulkomuodon tämän yhden levyn perusteella. Tämä musiikki ei tuo hyviä viboja millään, ja se on tässä tapauksessa hyvä juttu.
Levyn nimikappale meistä on maa täysi on niin lähellä kuoleman pelkoa, että vinkiksi voin sanoa ettei tätä kannata kuunnella krapulapäivänä. Ne liskot hyppii silmille kaksi kertaa kovempaa. Laulaja Antti Åströmin laulumeiningit tuo mieleen Verenpisara –orkesterin nokkamiehen. Muitakin yhtäläisyyksiä bändistä voi muihin kotimaisiin löytää; kappale Laskeudu yö ylleni alkaa kitarariffillä, joka heittää minut mielessäni Timon ja Trioniskalaukauksen keikalle. Eikä haittaa yhtään.
Kauneinta levyllä on kappale Siipesi, elämäsi . Siellä lauseet ”Lankesitko vuokseni, vuokseniko kaaduit” ja ”Pidä siipesi, elämäsi – saan sinua silti rakastaa”. Nättiä ku tiikerit pienenä. Herkistyy ihan.
Wasaran Meistä on maa täysi on selkeä terapialevy. Tämä sopii niin angstisille teinigooteille, kuin masentuneelle yksinhuoltajaäidille. Kuuntelee tätä varmaan autonsa romuttanut ammarikin ja rahansa ryypännyt opiskelijakin. Ei tartte potkia katulamppuja tai polttaa tupakkaa ketjussa – vitutus lievenee kuuntelemalla. Surkeeta, niin surkeeta. Mä tykkään.
4/5
|
| |
Tilaa Meistä on maa täysi tai Kaiken Kauniin Loppu tekstiviestillä suoraan kotiisi.
» Ohjeet
Wasara suosittelee
|
in english
